Mitä omaishoito on

Valtaosa auttamisesta tapahtuu omaisten ja läheisten avulla ja ilman virallisia tukimuotoja. Kun hoitotilanne on raskas ja sitova, tulisi aina olla mahdollisuus saada siihen myös yhteiskunnan tukea. Tulisi miettiä, miten ehkäistä näiden näkymättömien auttajien uupumista ja samalla ennakoida paremmin niitä tilanteita, jolloin yhteiskunta tukimuotoineen tulee omaishoitoperheen avuksi.

Omaishoitaja  on kuvannut  arkeaan seuraavassa runossa:

Omaishoitotilanteita on monenlaisia

Omaishoitotilanne mielletään usein ikäihmisten hoitamiseksi, vaikka monet hoidettavat läheiset ovat lapsia tai työikäisiä. Omaishoitotilanne voi tulla perheen elämään eri elämänvaiheissa. Omaishoitajia ovat muun muassa vammaisen lapsen vanhemmat, puolisoaan hoitavat ja ikääntyvistä vanhemmistaan huolehtivat tyttäret ja pojat. Hoitosuhde voi kehittyä hitaasti hoidettavan avuntarpeen lisääntymisen seurauksena tai äkillisesti sairauskohtauksen, onnettomuuden tai erityistä hoivaa tarvitsevan lapsen myötä.

Milloin omaishoito alkaa

Monet asiat voivat vaikuttaa siihen, että omainen ryhtyy omaishoitajaksi; hoidettava on läheinen ja ihmissuhdetta on kannatellut toimiva vuorovaikutus ja rakkaus. Omaishoitoa tutkinut Tuula Mikkola (VTT) on todennut, että ”omaishoidon tärkein motiivi on suhde, joka ei ole syntynyt hoidon tarpeen perusteella, vaan on olemassa siitä riippumatta”. Omaishoitotilanteissa ollaan ensisijaisesti vanhempia, puolisoita ja lapsia. Hoidettavan henkilön näkökulmasta omaishoitajan antama hoito varmistaa sen, että voi elää omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Omaishoitajat kokevat, että kotona läheisen elämän laatu paranee ja että hän on tyytyväisempi kuin muualla hoidettaessa.

Moni omaistaan hoitava kokee, ettei omaishoidolle ole vaihtoehtoja. Omaishoitotilanteessa tunnesuhde luo vapaaehtoisen pakon ja velvollisuuden, johon ehkä nojataan aivan liiaksi. Ajatellaan, että läheisestä huolehditaan, olipa tarjolla tukea tai ei.

Suuri osa hoidetaan ilman tukea

Omaishoitotilanteissa on eroja hoivan sisällön, keston ja rasittavuuden suhteen. Suomessa on arviolta 60 000 omaishoitajaa, jotka tekevät ympärivuorokautisesti sitovaa ja vaativaa omaishoitotyötä. Suurin osa omaishoitotilanteista jää lakisääteisen tuen ulkopuolelle huolimatta siitä, että tilanteiden sitovuus ja vaativuus selkeästi tukea edellyttäisikin. Virallista tukea lähdetään hakemaan ja sitä myönnetään usein vasta omaishoidon raskaimmassa vaiheessa, jolloin myös omaishoitajan jaksaminen on jo vaaravyöhykkeessä.

Lainsäädännössä (laki omaishoidon tuesta) omaishoitajalla tarkoitetaan hoidettavan omaista tai muuta hoidettavalle läheistä henkilöä, joka on tehnyt omaishoitosopimuksen hoidettavan kotikunnan kanssa. Tuen saajien määrä on (n. 13 000 v1994) noussut tasaisesti ja on vuonna 2011 noin 39 000.

Parannuksia myöntämiskäytäntöihin, vapaaoikeuteen jne. on vuosien varrella saatu. Omaishoitolaki tuli voimaan vuonna 2006.

Usein omaishoitosuhteen katsotaan toteutuvan vain virallisessa kunnan tukemassa hoitosuhteessa. Omaishoitotilanteen olemassaolo ei kuitenkaan ole riippuvainen virallisesta tuesta.

Palvelujärjestelmää kehitettävä omaishoitoa tukevaksi

Kunnan perspektiivistä omaishoito on erittäin edullinen hoidon järjestämisen vaihtoehto. Palvelujärjestelmä ei kuitenkaan ole kehittynyt kotihoitoa tukevaksi, pikimminkin päinvastoin. Kun omaishoidossa on yhä vaikeahoitoisempia henkilöitä, on lupa myös odottaa omaishoitoa tukevia, tarpeen mukaisia palveluja hoitotyön mahdollistamiseksi. Lain mukaan ketään ei voi pakottaa ryhtymään omaishoitajaksi.

Kunnan palvelujärjestelmässä omaishoidolla on kasvava merkitys. Tavoitteena on, että vain 3% yli 75-vuotiaista olisi tulevina vuosina laitoshoidossa. Kun laitoshoidon määrää vähenee koko ajan, ei kotona hoitamisen yhtälöä voi ratkaista ilman omaishoidon kasvavaa osuutta ja merkitystä. Vaikka omaishoidon taloudelliset vaikutukset tiedostetaan varsin hyvin, sen asema kotihoidon palvelukokonaisuudessa on edelleen epävakaa.